Ei sitä viime yönä saanu muutamaa tuntia enempää unta, mutta tyhjää parempi. Kyllä se vaan niin on, että väsyneenä ei ajattele selkeesti. Emmä exää voi, en vaan voi tai halua takasin vaikka niin kävikin yöllä mielessä. Totta sekin on etten mä sitä kykene pelastamaan, jos ittensä haluaa tappaa. Mun on pakko olla itsekäs ja keskityttävä omaan toipumiseen ja itseni auttamiseen. Mä en voi vaikuttaa muihin kuin itseeni ja valintoihin joita teen. Mä rukoilen voimaa ottaa mitä tuli vastaan ja voimaa kestää kaikki se. Mua tosin pelottaa edelleen se, kun exä pääsee jossain vaiheessa joka tapauksessa pois missä onkaan - oli se sitten moisio tai putka.

Meen yhdeltätoista aa-kokoukseen ja puhun sielläkin tän asian. Ehkä tän jauhaminen auttaa. Mä en tiedä, mut sen tiiän ettei ainakaan asioiden panttaaminen auta.

Pitäs varmaan paineita ottaa oikein olan takaa siivomisestakin, mutta ei vaan jaksa tässä olossa siivotakaan. Ahdistaa tosin sotkuisuus vaikka mun sotku tarkottaa muutamaa kissankarvaa olkkarin matolla ja villasukkia sängyn vieressä, mut riittävän sotkunen olotila mulle. Pakko kai se on ryhdistäytyä lähipäivinä ja ottaa imuri käteen ja rätti toiseen ja alkaa häsäämään.

Toivoa on, mutta kyllä tää ihan helvetin raskaalta tuntuu.