Yritetty kerta toisensa jälkeen "parantua" ja selvitä kiinni ns. normaaliin elämään, mutta ei ole onnistunu. En jaksa taistella. Mummo soitti tänään ja kerroin sille pahasta olostani, johon mummo sano että mun pitäs nyt vaan jaksaa taistella sh:ta vastaan, mutta musta tuntuu että sh on yhtäkuin minä, joten miks ihmeessä mä sotisin itseäni vastaan, koska emmä itestäni karkuun pääse vaikka miten juoksisin - tosin näillä jaloilla se ei onnistuskaan vielä, jos ikinä.
Mä oon mättäny kolme päivää törkeen paljon ruokaa ja rypeny läskiolossani. Helle pahentaa sisällä kärventymistä, kun hikoilen kun sika, jos vähänkään liikahdan. Kahteen päivään en oo käyny ulkona. Tänään liikuin vaan sen verran, että poljin kuntopyörällä 40 minuuttia. Sekin on niin hävettävän vähän syömiini kaloreihin verrattuna..
Siivonnu ja pyykkiäkin on tullu pestyä. Muuten sitten oonkin vaan tuijottanu ahistuneena Netflixistä tv-sarjoja ja leffoja. Mikään ei kiinnostas ja olo on tosi masentunu. Hieman paranti kuntopyörällä sitkuttaminen, sillä rakastan liikuntaa ja se antaa mulle virtaa.
J sanoo ettei jätä mua mun läskejen takia, mutta mä en usko sitä. Kyllä se jättää kunhan paremman löytää ennen sitä. Mä en oo J:n arvonen. J ansaitsee paljon parempaa. Kauniimpaa, laihempaa, ihanampaa tyttöä. Mä aion muuttua J:n arvoseks tytötks! Tää läski lehmä laittaa perseensä liikkumaan ja jättää syömiset niille, jotka ruokaa on ansainnu! Mä jos kuka en ansaitse ruokaa!! Vihaan ruokaa, vihaan nykyistä kroppaani, itsekurittomuuttani. Oon naurettava!
Paino on saatava keinolla millä hyvänsä alas! Rukoilu ei auta mitään, ei se auta laihtumaan eikä se herätä mua tästä painajaisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! <3