Jos ei tänään niin milloin sitten?

Hieman yli vuos sitten alko ensimmäinen iso alamäki sen jälkeen, kun olin yrittäny "parantua" ja muuttanu vähän yli vuoden aikaisemmin porukoille siitä syystä. Se alko vähän yli kuukauden paastoomisella, jonka aikana en syöny mitään. Join rasvatonta maitoa ja kaakaota sekä viinaa. Niistä sain kaloreita, mutta laihduin silti. Samalla aloin valehdella terapiassa syömisistäni ja esittää, että kaikki oli aiempaa paremmin vaikkei oikeesti ollukaan.

Menin niin lujaa alamäkeä, että pian löysinkin itseni ahdistuksen pohjamudista. Pian huomasin tekeväni muuttoa porukoiltani omaan asuntoon. Samaan aikaan kävin töissä, ahmin, paastosin, oksentelin, lenkkeilin, ryyppäsin ja olin ihan sekasin koko ajan niin etten koulun jatkuttua kesäloman jälkeen jaksanu raahautua koulun penkille vaan tein itsenäisenä kursseja kotoa käsin. Jatkoin töitä elokuvavuokraamossa potkuihin asti, jotka sain koeajan puitteissa. Vasta marras/joulukuun vaihteessa aloin käymään koulussa paikan päällä kursseja vaikka se oli vaikeeta mennä sinne joka päivä. Lintsaamisia tietty kerty ja numerotkin oli sen mukasia. Halusin vaan laihtua ja siks käytin siihen kaikki energiani.

Sama meno jatku 8.3.2013 asti. Mä menin koko ajan vaan muiden mielestä huonompaan suuntaan, mutta ite tiesin meneväni parempaan suuntaan. Mun ruokavalio koostu muutamasta ruoka-aineesta ja söin vähän enkä ahminu turvaruokia kovinkaan usein. Mun laihtuminen oli päässy hyvään vauhtiin ja naapurikin huomas sen.

8.3 mä lähdin ryyppäämään nykysen poikaystävän luokse. Mä olin ottanu kotona kunnon pohjat ja vetäny lääkkeitä. Iltaa ei kerenny mennä puoltatoista tuntia enempää, kun olin ihan sekasin. Vedin illan aikana viinaa niin paljon lääkkeiden kanssa, että muistikuvia ei juurikaan oo, jos ollenkaan. Kaikki oli sekavaa enkä tiedä muistanko mitään vai kuvittelinko nekin muistikuvat mitä mulla mukamas on illasta.

Muistamattomuus tekee entistäkin vaikeampaa käsitellä sitä iltaa. Mun on saatava tietää mitä sillon ajattelin ja miten se ilta kokonaisuudessaan meni, mutta ikävä tosiasia on, että en koskaan saa tietää. :'((

Alkaessani kiivetä parvekkeen kaiteen yli olin soittanu ystävälleni ja pahotellu sitä miten paska mä oon ja mitä tuun tekemään. Sanoin etten enää vaan jaksa ja haluan kuolla. Pyysin anteeks ja puhelu katkes. Ys
tävä ei saanu enää muhun sen jälkeen yhteyttä, koska roikuin neljännen kerroksen kaiteesta kiinni pitäen.

Mä en muista aloinko mä roikkumaan kaiteesta vai tipahdinko reunalta tarraten kaiteeseen. Olinko tullu katuma päälle vai?? Ei muistikuvia.

Vain hetkeä myöhemmin J oli tullu katsomaan mihin olin jääny, kun olin sanonu meneväni vaan tupakalle parvekkeellä. Mua ei kuulunu niin se oli tullu katsomaan mihin jäin. Huomatessaan mun roikkuvan kaiteessa se oli tarrannu mun käsistä kiinni. J oli pitäny mun ranteista niin kauan kiinni, että sen omatkin kädet alko hikoomaan niin et sen oli pakko ottaa mua takinhihoista kiinni. Olin pyytäny J:tä olemaan päästämättä irti eli olin halunnu pelastua. Valitettavasti ja onnekseni takki oli sen verran iso, että tipahdin. (Oikea syy: olin ja oon vaan niin painava läski ettei J jaksanu pitää musta kiinni) Vain mun takki oli jääny J:n käteen. Jos mä olisin kuollu, mun vikat sanat olis ollu: missä äiti ja isä on. Sen mitä muistan roikkumisen ja sairaalan välillä oli tippuessani tuntema helpotuksen tunne, että nyt kaikki paska on ohi ja pääsen pois haudan lepoon. Vaan enpä päässy vaan siitä alko pitkä taival. Mun pelastukseni oli ollu noin 50 senttimetrin paksuinen lumikerros, yli kolmen promillen humalatila sekä "hyvä" alastulokulma. Mä oisin voinu kuolla tai halvaantua, mut sen sijaan multa murtu selästä nikamia, jotka kaikki kolme nikamaa pultattiin titaanilla yhteen. Jäykistettiin niin etten koskaan taivu enää entisen lailla. Multa murtu myös vasemman jalan nilkka ja sääriluu sekä oikeasta jalasta kantaluu meni säpäleiks. Osasin olla siitä hetkittäin kiitollinen etten kuollu tai pahenpaa - halvaantunu. Olin pari kuukautta sairaalassa ja alussa en ite pystyny vaihtamaan edes asentoa sängyssä. Mulla oli tosi kovia kipuja pitkään enkä pystyny käymään edes vessassa ite. Alussa mä nukuin melkein koko vuorokauden ympäri, koska en jaksanu pysyä hereillä. Läheisten vierailut väsytti mua enkä jaksanu oikein puhua juurikaan mitään. Olin kuin humalassa kaiken aikaa. Olotila oli sekava..

Kun kotiuduin sairaalasta oman paikkakuntani sairaalaan, mua tuli tapaamaan J, joka sen ensimmäisen sairaalassa käynnin jälkeen alko käymään mun luona päivittäin. Ei menny kauaa kun alettiin seurustelemaan. Me ei olla oltu yhtäkään yötä erossa melkein kolmeen kuukauteen.  J tietää mun syömishäiriöstä ja jaksaakin olla mun kanssa, koska lupasin sille että mä parannun. Mä halusin ja yritinkin parantua, mutta tajusin ettei musta oo siihen. Mä oon heikko olemaan "normaali". Mä en oo koskaan ollu normaali enkä tuu sitä olemaankaan. Laihuus on sitä mitä haluan. Laihuus ja J on kaikki mitä mä haluan. Mä en osaa muuta. Mun on pakko laihtua jotten menetä J:tä, koska tiiän J:n vihaavan läskejä ja inhoavan naisia joilla on ylimäärästä läskiä eivätkä oo hyvässä kuosissa. Mä en halua enkä voi menettää J:tä mun ihrojen takia. Mä en tahdo myöskään itseni takia olla tällänen läskikasa, joka ei voi sietää omaa peilikuvaansa.

Pelottaa ajatus siitä, että joku läheinen löytäs mun blogin ja sais tietää mun suunnitelmista laihtua. Mun on oltava tällä kertaa ovelampi ja näytellä. Nähdä vaivaa peittääkseni aikeeni. Ei tosiaankaan kertoa kenellekään aikeistani paitsi tälle blogille. Tää blogi on mun keino vuodattaa ajatuksiani ja tunteitani jonnekin. Jos en tekis sitä mä hajoisin ennen aikojani.

Mulla on kurninu nälkä koko aamun vatsassa ja mieli tekis syödä, mut mä en saa. Mun on pysyttävä vahvana! Ruoan sijaan mun suusta on menny vatsan täytteeks coca-cola zeroa veteen lantrattuna sekä kupillinen kahvia.

Mun täytyy muistaa, että ekat päivät on aina vaikeimpia, kun alkaa paastoomaan tai vähentää syömisiään. Jos en tee sitä tänään niin milloin sitten? Jostainhan se on alotettava tai noidankehä jatkuu enkä ikinä laihdu.

Oikean jalkani kantapään syvään haavaan koskee. Haavan ympärystä kutittaa eikä raapinenkaan auta, ei rasvaaminen, ei särkylääkkeet, ei mikään. Saman jalan nilkkaa jomottaa eikä sillekään särkylääkkeet mahda mitään. Haavahoitaja kävi äsken vaihtamassa haavaan siteet sekä puhdistamassa siitä katetta.

J:kin oli taas pettyny muhun, sen kuuli tänä aamuna sen äänestä. J arvas, että sen lähdettyä töihin mä alan makaamaan sohvalla. Oikeessa se valitettavasti on. Voisin tämänkin ajan käyttää fiksummin, paljon paremmin ja kuntoilla, mutta tekosyyt voittaa: väsyttää, ei jaksa. Voin lässyttää itselleni tekosyitä niin paljon kuin tahdon. Se ei vain johda pitkälle, ei edes alkuun. Jostain on alotettava. Aloitin kaivamalla kaapin perukoilta vihkon, johon kirjasin ruoka-aineet, joita saan syödä sekä juomat joita saan juoda. On kehitettävä tehokkaita rangaistuskeinoja, jos syön tai teen jotain mitä ei saisi.

Kalorit ei saa mennä päivässä yli 1500. Mielellään alle 800 kaloria päivässä, jos yhtään. Jokainen kalori lihottaa. Mun kroppa ei oo vuosiin toiminu kunnolla ja siks mä lihon kaikesta mitä syön. Mä tiiän miten laihtua ja tiiän, että mun on pysyttävä vahvana eikä luovuttaa. Luovuttaminen on liian helppoa.
Perseellään oleva unirytmi ei auta yhtään pitämään itsekuria. Eilen menin nukkumaan ennen yhtätoista vaikka tarkotus oli mennä ennen kymmentä. Leffa ja pano pitkitti nukkumaan menoa vähän. On vähä koomaolo nyt sit sen takia. Silmät tuntuu väkisin menevän kiinni. Kurjaa ettei kofeiini auta yhtään pysymään hereillä tämän enempää. Otan varmaankin lyhyet päikkärit, että jaksan lähtee ulos ja kuluttaa kaloreita.
En halua jatkaa tätä läskeilyn kierrettä. Meen tänään nukkumaan ennen kymmentä vaikka mikä olis!