Mun on päästävä pois. Mä en kestä enää sekunttiakaan tätä epävarmuutta ja ahdistuneisuutta. Ei sitä pääse tosin pakoon. Pakeneminen vain pahentaa sitä, mutta tänään mä pakenen - itseäni.
J on ollu aamu kahdeksasta asti poissa. Se meni päiväks töihin ja tunti sitten, kun soitin se oli lähössä tulemaan kotiin - ajomatkaan menee max. 15min eikä se oo vieläkään tullu - J ei ees ilmottanu menevänsä töiden jälkeen mihinkään "kylään". Ei voinu ees kertoa mihin. Oon tosi vainoharhanen, epävarma ja mustasukkanen huonon itsetuntoni takia. En jaksa tätä! Mä pelkään J:n pettävän mua.. Mä pelkään sitä aina vaikka tietäsin sen menevän töihin, mutta oikeesti mistä mä todella tiedän sen menevän töihin, kun sillä on tapana heitellä ilmoille "pieniä valkosia valheita". Mä pelkään enkä voi sille mitään. Jokin mun sisällä vaan kuiskuttaa mun korvaan, että mä en kelpaa J:lle ja se pettää mua, koska kukaan ei voi haluta ketään näin rumaa ja lihavaa läskihuoraa kuin minä! Tukehdun omaan paskaani. Hukun omiin läskeihini.
Oon syöny tänäänkin liikaa makaronia, sienikeittoo, leipää jne. Otin neljä vaivaista laksaa, kun en muuta jaksanu. Ois pitäny oksentaa, ois pitäny liikkua. Kuluttaa kalorit, poistaa, tuhota. Nyt jokainen kalori on imeytyny ihraks ja läskiks mun kroppaan niin tiukkaan että kuvottaa. Mä oon paisunu lehmä. Kukaan ei voi haluta mua, ei vaan voi.
Mun on pakko laihtua!!
Mä soitin äitille, sillä tekosyyllä, että oisin mukamas muuten vaan kyselly kuulumisia, koska en oikeesti halunnu myöntää äitille, että soitin sen takia et halusin jutella. Mä olin koko puhelun ajan itku kurkussa ja halusin sanoo äitille, että pelastaa mut, auttaa mua, vie tän pahanolon multa pois. Mä halusin sanoo etten mä pärjää enää etten mä ees jaksa.
Mun on pakko laihtua! Ei oo muuta vaihtoehtoo. Ei ole enkä halua, että on vaikka toisaalta rukoilen, että ois.
Äitin kanssa juteltuani jonkin aikaa, soitin mummolle. Kysyin voinko mennä ens yöks sen luo. Se sopi mummolle, joten suuntaan tieni sinne ens yöks. Mun on päästävä pois kotoa! Pois tuosta sohvasta johon oon tukeutunu heikkoina päivinä liikaa.
Mummolle meno on helpotus, mutta samaanaikaan kauhistus. Entä jos J pettää mua sillä välin? Entä jos se kutsuu tänne jonkun sen entisen panon tai lähtee hakemaan baarista uutta panoa?
Äsken kun J tuli kotiin sanoin meneväni mummolle yöks. Oisittepa nähny J:n ilmeen. Sen leuka tippu lattiaan ja sen naama näytti, siltä ettei se uskonu mitä sille sanoin. Se tuijotti mua kysyvästi silmiin ja toisti vaan: "oikeesti, oikeesti..?" Sekoan.
Mä en tosiaan ymmärrä pitäiskö mun vaan nyhvätä kotona sen aikaa, kun se on töissä, menoillaan tai jossain helvetin kalassa seitsemänä päivänä viikossa. Me asutaan epävirallisesti yhessä eli molemmilla on omissa nimissä asunnot, mutta J on ollu mun luona koko tän ajan. Ei se haittaa mua päinvastoin! Meillä molemmilla on omat autot, mutta J:n auto on otettu pois liikennekäytöstä, joten sillä ei voi ajaa, ei myöskään sen takia, että siinä on jarrut sökönä. Mun auto on siis ollu molempien käytössä, enemmän J:n, koska se tarvii sitä työmatkoihin ja kalamatkoihin tms. Tänään kun mä tarvitsisin autoo päästäkseni mummolle yöks, herra ilmotti tarvitsevansa autoo illaks, jotta pääsis taas lähtemään kalaan. Mä meinasin alkaa skitsoomaan, mutta sit ajattelin, et sehän on mun auto ja mä haluan kerranki mennä sillä sinne minne haluan, siihen aikaan kun haluan ja tulla huomenna siihen aikaan, kun haluan ilman että joudun oottamaan matti myöhästä ikuisuutta.
Oon kaikkea mitä ihminen ei ikänä halua olla. Mussa ei oo mitään hyvää. Mä oon h*lvetin itsekuriton p*ska, jonka täytyy laihtua! Lopettaa syöminen. Tähtään laihuuteen ja syömättömyyteen! Mitään muuta mä en halua. Millään muulla ei oo merkitystä, ei koskaan oo ollukaan. Paitsi J:llä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi! <3