Aika juoksee, minä en

Ahdistus viiltää syvältä muttei yhtä syvältä kuin sen pitäis.
Olen syöny aivan liikaa ei-sallittuja ruokia kuten makaronia, ketsuppia, muromysliä, piirakoita, vaaleata leipää, liikaa voita.. Lauantaina, sunnuntaina enkä tänään oo liikkunu yhtään. Oon viettäny sohvalla maaten kohta kolme päivää. Tuijottanu leffoja ja käyny välillä keittiössä mättämässä liikaa ruokaa. Palannu takaisin sohvalle ja tuijottanu mitään tekemättä liikkuvaa kuvaruutua. Eilen vedin liikaa laksoja ja niiden takia juoksin vessassa vaja puolen tunnin välein.
En jaksa uskoa mitä teen itelleni taas. Syön syön ja syön - lihon. Epäonnistun ja pilaan parisuhteeni. J sanoi eilen ettei sitä haittaa mun läskit, kun se tietää mun laihtuvan sitten kun pääsen jaloilleni. Se jaksaa odottaa. Tuo paineita tietää, että J ajattelee noin. Ahistaa ja pelottaa, että J jättää mut, jos en laihdukaan tai jos se löytää jonkun joka on valmiiks jo täydellinen pakkaus ulkoa ja sisältä. Jotain mitä mussa ei ole. En ole laiha. Mun on pakko laihtua. Mä hukun läskeihini enkä löydä ulospääsyä. Syömisen lopettaminen on vaikeeta tai sitten teen siitä vaikeeta. Syön tunteisiini ja tylsyyteen. En jaksa tehä onnistumisen eteen mitään vaikka haluan tehä.

Pakkomielteitä on jo tullu useita takasin, joista pääsin eroon onnettomuuden jälkeen melkein kokonaan. Nyt syöminen, pakkomielteet, laihdutus ja pahaolo vellovat mielessä koko ajan. En voi kertoa kenellekään. En halua kertoa kenellekään. Tahdon olla vahva ja laihtua. Tahdon tulla eheäksi ja koota rikkonaiset palaset kasaan.

Aika juoksee karkuun eikä kellojen pysäyttäminen auta. Maailma ja muut ihmiset jatkavat vain kulkuaan. En kerkeä mukaan. Minä tahtoisin niin kovasti lenkille, että kykemättömyyteni kävellä tällä hetkellä ahistaa niin paljon, että se lamauttaa mut sohvan pohjalle uskomattomalla voimalla. Jokin estää mua liikkumasta, jokin taas pakottaa. Olen ristitulessa ja mua sattuu mutten osaa juosta pakoon, en piiloutua, en puolustautua. Kukaan ei voi auttaa minua, vain minä ite muttei musta ole sitä tekemään. Kuolen. Minä kuolen tähän jollen ala laihtua. Mun on pakko tehä jotain tälle läskeilylle.
Mulla on perjantaina lääkäri, jossa selviää onko oikean jalkani kantapää luutunu vielä, jos on pääsen varaamaan kantapäälle, ja jos taas ei oo niin mitä teen!? En pääse ikinä lenkille. En ikinä saa elämääni, laihduttamista, onnea takasin. Tahdon vaan lenkille ja laihtua. Olla syömättä ja laihtua. En välitä elää lihavana. En tahdo. Tahdon olla laiha!

Tää kirjottaminenki on hankalaa, kun päässä myllertää vaan ahistus. Pelko. Lihominen. Suru. En saa niitä loppumaan mutten pääse alkuunkaan.