Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

Mieli on maassa ja ahdistaa. Ajatukset ravaa ees taas. Syön, en syö, syön, en syö. En saa syödä. Ei oo tarvetta syödä. Ainoa syy miks tekis mieli syödä on se, että ahistaa etten pääse kunnolla lenkille ja muutenki liikkumaan.

Tänään mä siivosin monta tuntia. Siivosin parvekkeen ja pesin parvekkeen lattian. Siivosin kaappeja, imuroin, pesin pyykkiä, pyyhin pölyt, tiskasin, pesin jääkaapin, pesin vessan ja vaihdoin petivaatteet. Hommaa riitti. Mä rakastan siivoomista, mut tälläsena rampana on kauheen vaikee siivota, kun jalkoihin ja selkään käy koskemaan. Selkä on iha jumissa könyämisen takia :(

Jumppasin ja poljin 30 minuuttia kuntopyörää samalla, kun luin kirjaa. Ihmeen paljon mä oon saanu tänään aikaseks, silti mua vetää jokin masentava voima sohvan pohjalle. Mä tahdon lenkille. Mä en tahdo maata päivät pitkät ja mättää ruokaa. Lihoa! Mä en tahdo olla laiska paska, mutta (tekosyy) hankala liikkuminen ja kivut ei innosta tekemään mitään. Mun pitää liikkua enemmän kun tavallisesti, mutta mä en jaksa. Mulle ei tuu hyötyliikuntaa melkeinpä yhtään mistään. Kotonakin oon laiska enkä jaksa aina tekosyiden siivittämänä kävellä keppejen kanssa vaan useimmiten meen pyörätuolilla. Ei ihme että perse leviää. :( Pitää sekin laiskottelu lopettaa ja alkaa keppeilemään enemmän. Ei siinä muu auta.

Ahistaa, kun en oo liikkunu enempää tänään. Väsyttää ja on kylmä, kun join jääkylmää fun lightia. Ei jaksa kiinnostaa mikään muu kuin leffojen tuijottaminen tietokoneelta.

Ärsyttää oma tyhmyys. Miks h*lvetissä mä menin yrittämään itsemurhaa hyppäämällä? En tajua! Idiootein idea tähä asti mitä oon elämässäni tehny. Saanpaha kärsiä omasta tyhmyydestäni pitkän aikaa. Toivon, että oon mahdollisimman pian lenkkeily kunnossa ja pääsen liikkumaan mahdollisimman paljon niinkun ennenkin. En kestä tätä läskeilyä ja ahdistelua kovinkaan pitkään enää, jos sekunttiakaan.

Vielä mäkin saan tuollasen kropan (kuvissa)!

En tuu rukoilusta herää

Yritetty kerta toisensa jälkeen "parantua" ja selvitä kiinni ns. normaaliin elämään, mutta ei ole onnistunu. En jaksa taistella. Mummo soitti tänään ja kerroin sille pahasta olostani, johon mummo sano että mun pitäs nyt vaan jaksaa taistella sh:ta vastaan, mutta musta tuntuu että sh on yhtäkuin minä, joten miks ihmeessä mä sotisin itseäni vastaan, koska emmä itestäni karkuun pääse vaikka miten juoksisin - tosin näillä jaloilla se ei onnistuskaan vielä, jos ikinä.
Mä oon mättäny kolme päivää törkeen paljon ruokaa ja rypeny läskiolossani. Helle pahentaa sisällä kärventymistä, kun hikoilen kun sika, jos vähänkään liikahdan. Kahteen päivään en oo käyny ulkona. Tänään liikuin vaan sen verran, että poljin kuntopyörällä 40 minuuttia. Sekin on niin hävettävän vähän syömiini kaloreihin verrattuna..
Siivonnu ja pyykkiäkin on tullu pestyä. Muuten sitten oonkin vaan tuijottanu ahistuneena Netflixistä tv-sarjoja ja leffoja. Mikään ei kiinnostas ja olo on tosi masentunu. Hieman paranti kuntopyörällä sitkuttaminen, sillä rakastan liikuntaa ja se antaa mulle virtaa.

J sanoo ettei jätä mua mun läskejen takia, mutta mä en usko sitä. Kyllä se jättää kunhan paremman löytää ennen sitä. Mä en oo J:n arvonen. J ansaitsee paljon parempaa. Kauniimpaa, laihempaa, ihanampaa tyttöä. Mä aion muuttua J:n arvoseks tytötks! Tää läski lehmä laittaa perseensä liikkumaan ja jättää syömiset niille, jotka ruokaa on ansainnu! Mä jos kuka en ansaitse ruokaa!! Vihaan ruokaa, vihaan nykyistä kroppaani, itsekurittomuuttani. Oon naurettava!

Paino on saatava keinolla millä hyvänsä alas! Rukoilu ei auta mitään, ei se auta laihtumaan eikä se herätä mua tästä painajaisesta.